Kollega.fi verkkolehti työstä ja hyvinvoinnista

Työelämä on usein mahdottoman koukuttavaa. Jotkut asiat ovat alusta alkaen aivan mainioita juttuja, joissa haluaa olla ehdottomasti mukana. Toiset taas ovat tuskastuttavan hitaita ja hermostuttavia, jähmeitä tai omituisia projekteja, joista ei saa otetta millään. Kun näidenkin kanssa jaksaa aikansa telmuta, alkaa tunnelin päästä löytyä, jos ei valoa, niin ainakin jonkinlaista kajastusta. Ja siinä vaiheessa yleensä huomaa, miten jokin tuossa lähtee viemään mennessään.

Ja sitten yhtäkkiä tajuaa, että tuota kaikkea ihanaa on ihan liikaa. Ennemmin tai myöhemmin näin yleensä käy. Kaikki kiinnostavat projektit, pienet ylimääräiset tehtävät ja mielenkiintoiset työryhmät ovatkin yhtä aikaa kalenterissa. Järki sanoo, että on pakko karsia jotain pois. Tunnetasolla voi olla kuitenkin eri mieltä. En haluaisi luopua mistään. En halua, että yhtään palaveria jää väliin tai jään paitsi yhdestäkään tärkeästä keskustelusta. Minulla on aina yhtä suuri into ja halu olla mukana kaikissa kiinnostavissa projekteissa. Miksi ihmeessä?

Olenko laumasielu? Puuttuuko minulta elämä? En kestä toimettomuutta kovin kauaa, paitsi jos minulla on varaa uppoutua kokonaan omiin ajatuksiin. Silloin se sopii hyvin. Antaa tulla toimettomuus! Vai onko se vain tämä tuskastuttava tapani innostua aina kaikista jutuista, lähteä mukaan ja laittaa sielu ja tahto samaan pakettiin kohti innoittavaa vastusta. Mikä se sitten ikinä onkaan.

Mutta työn tekeminen on ihanaa, ei siitä mihinkään pääse. En tiedä, mikä siinä eniten kiehtoo. Se, että hommalla on tavoite ja päämäärä eikä vain haahuilla ympäriinsä? Vai aikaansaaminen, se että saa vetää rastin tehtävälistan päälle? All done! Homma on valmis. Ja kuitenkin, kun elämä on valmis, kaikki on tehty. Ehkä idea ei kuitenkaan ole siinä, että on saatu valmiiksi, vaan siinä, että ollaan juuri nyt tekemässä. Että siitä voi nauttia tässä hetkessä. Että elämä on hyvää ja täyteläistä työn tekemistä. Että ilman työtä ei ole lomaa eikä ilman arkea ole juhlaa. Enkä minä jaksaisi juhlia yhtä paljon kuin tehdä työtä, mutta jonkun verran kuitenkin tarvitsen juhlaa. Voin tehdä työstäni juhlaa, mutta silloin minun pitää karsia siitä jotain pois voidakseni paremmin nauttia siitä, mitä minulle jää jäljelle.

Eeva Heinonen toimii järjestelmäasiantuntijana ja opiskelee työn ohessa monimuotokoulutuksessa ammattikorkeakoulussa. Sen lisäksi hän toimii ammattijärjestäjänä ja luennoi aiheesta kansalaisopistoissa. Lue Heinosen edellinen blogikirjoitus Kollektiivinen velttous.

Jos tykkäsit jutusta, klikkaa tykkää-nappia ja jaa artikkeli eteenpäin kavereillesi.